Mistä tämä kaikki höpsötys edes lähti? Varmaan siitä kun talvella kaivoin kaikki pöytälaatikkooni kirjoitetut runot esille. Nostin ne ikivanhat paperinpalaset tuulettumaan ja ottamaan happea. Tajusin, että minullahan on runojen hautausmaa laatikossani. Runo kuolee, jos sitä ei lueta ääneen.
Runo on havaintoja asioista. Polkupyörällä matkustaessa tulee tehtyä hervottomasti havaintoja. Lähden reissaamaan, näkemään, kuulemaan, tuntemaan ja kirjoittamaan. Lausun runojani tilaisuuden tullen mahdollisissa esityspaikoissa, lausun niitä rannoilla ja kylien keskustoissa. Miksi kirjoittaa runoja, jos ei anna niille koskaan elämää?Olen sopinut itseni kanssa, että vaikka ajatus lähteä matkaan kirjoittamaan havaintoja hetkestä ja työstää materiaalista lausuntaesityksiä on iso ja hiukan kauhistuttava kaltaiselleni kaappirunoilijalle, en luovuta ajatellen: "Ehän mää voi". Teen kokeilun, mitä tapahtuu kun kolmen päivämatkan aikana täytyy työstää sekä teksti, että esitys. Nyt hirvityksen tunne on melko pieni, mutta olen varma, että puolessa välissä ensimmäistä reissua hermostuneisuus on tapissaan!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti