Makoilin teltassa pitkän aikaa nukkumatta. Polkupyörän selässä on yksinäistä. Tien vieressä polkiessaan seurana ovat vain omat ajatukset ja autojen pakokaasut.
Matka kohti Kuopiota jatkui 11.8. Lähdin hyvillä mielin polkemaan reitti E63:a pitkin, vaikka väsymys ja yksinäisyys olivatkin jatkuvasti läsnä. Mitä pidemmälle matkaa jatkoin, sitä matalammaksi mieli muuttui. Vaikeinta tällä matkalla ei todellakaan ollut fyysinen rasitus, vaan tieto siitä, että on yksin ja että on itse valinnut tuon yksinäisyyden. Kun fyysinen väsymys on jatkuva olotila, eikä ole ketään matkassa viemässä ajatuksia jonnekin muualle, vaipuu helposti murheen alhoon. Kaikki alkoi näyttää toivottomalta.
Juuri kun ajattelin, että onneksi sentään ei ole rengas puhjennut, kuului hento suhiseva ääni. Ja kappas! Eturengashan se oli littana kuin lahna.
Istuin seuraavalle bussipysäkille ja puhkesin itsekin.
Siinä vaiheessa olin hetken aikaa valmis luovuttamaan. Olin Lievestuoreella, n. 25 km Jyväskylästä eteenpäin. Kuopioon matkaa oli vielä n. 120 km. Mitäs sitten jos menisinkin loppumatkan junan kyydissä?
Kävelin seuraavalle huoltamolle, onneksi se oli lähellä. Siellä paikkasin renkaan. Sapetti, mutta kun rengas oli kunnossa ja kello jo miljoona, päätin että nyt olen sen verran kulunut, reissun rankaisema, että poljen tänään enää vain juuri sen verran kuin tuntuu.
Kun etenemisen vauhti on itsensä päätettävissä ja on asettanut itselleen tavoitteen, on vaikea päästää irti siitä tavoitteesta. Vaikka tuona päivänä poljin 45 kilometriä, 30 km vähemmän kuin tavoitteeni oli, tuntuu että matka oli pidempi kuin Turusta Jyväskylään.
Vaikeinta on myöntää itselleen, että ei kykene toteuttamaan suunnitelmaansa. Ja antaa itselleen se armo, että kyse ei ole epäonnistumisesta. Siinä väsymyksen tilassa oli hyvin vaikea saada itsensä ymmärtämään että ei ole kiire. Ainoa ihminen, joka voi sanoa olenko onnistunut, olen minä itse. Vaikka ei toteuttaisikaan suunnitelmaansa siinä kaavassa kuin halusi, ei se tarkoita että on tehnyt asioita huonosti. Ne vain menevät eri tavalla.
Viimeisen yön teltassa vietin päästyäni Pohjois-Savon puolelle. Kroppa oli aivan rikki. Vaikka varsinaista kipua ei tuntunut lihaksistossa, ei missään ollut voimaa. Heikotti ja tärisytti. Ei vain enää jaksanut.
Aamu sarasti varhain ja nukuttuani sikeät unet, pakkasin teltan ja lähdin polkemaan. Kymmenen kilometrin päästä pysähdyin ensimmäisen kerran. Olo oli aivan kuin olisi juossut maratonin! Pidin tauon, söin ja join. Poljettuani pari kilometriä oli pysähdyttävä taas. Sydän hakkasi, kädet tärisivät, jalat eivät tuntuneet kantavan. Siinä sitten istuin tien reunassa ja pohdin, että mikä on. Olin ollut tarkka ruuan ja juoman kanssa ja pitänyt huolen, että keho ei pääsisi kuivumaan tai energia loppumaan. Nyt istuin tien poskessa ja tärisin. Kuopioon olisi ollut vielä 50 kilometriä matkaa.
Vuonna 2013 tein pitkän polkupyöräreissun Euroopassa. Polkiessani Ruotsissa, jouduin polkemaan yhden vuorokauden putkeen ehtiäkseni lautalle, jonka olin varannut. Sen päivän aikana poljin lähemmäs 200 kilometriä. Palautuminen siitä vei aikansa. Tien poskessa istuessani ymmärsin, että kahden viikon reissaaminen on tehnyt tehtävänsä, ja jos haluan päästä Kuopioon kolmen päivän päästä ja olla siinä kunnossa, että voin myös esiintyä, on minun myönnettävä, että en vain enää kykene.
Kesti tunnin verran, että pääsin polkemaan Suonenjoelle kahdeksan kilometrin matkan. Soitin siskolleni ja kerroin, että voimat loppuivat. Hän nosti pyörän kyytiin ja ajoi minut kotiin.
Seuraavat kolme päivää vietin vanhempieni luona kotiseudullani. Päivät tuntuivat tyhjiltä, ei ollut tekemistä, odotin jatkuvasti, että pääsisin Kuopioon, esiintymään vielä viimeisen kerran. Kirjoitin mustia sanoja tyhjiöstä ja yksinäisyydestä, istuin keittiön pöydässä ja tuijotin ikkunasta.
Vasta torstaina, kun tulin Kuopioon ja kävelin kohti Kauppahallin Rosebud-kirjakauppaa, jokin aurinkoisessa iltapäivässä sai minut muistamaan, että osaan hymyillä. Tunnelmallisessa kirjakaupassa lausuminen oli mukavaa ja muistutti taas siitä, että vaikka tuntisi itsensä hyödyttömäksi ja epäonnistuneeksi, niin antamalla itselleen tilaa olla hyödytön ja epäonnistunut saattaakin yhtäkkiä olla hyödyllinen ja onnistunut. Ei pidä jäädä soimaamaan itseään asioista, jotka eivät kaada maailmaa, eikä varsinkaan vellomaan.
Perjantaina 17.7. Esiinnyin Rapukamuralli-tapahtumassa. Kuopion torilla oli kaunis tunnelma, ihmiset jäivät kuuntelemaan hetkeksi ja jatkoivat matkaansa. Osa kuunteli koko setin, ja yleisössä näkyi iloisia kasvoja, huolestuneita kasvoja, väsyneitä kasvoja, onnellisia kasvoja, rakastuneita kasvoja, ja surullisia kasvoja.
Tapahtuma oli hieno päätös kiertueelleni.
Nyt kun kiertue on ohi, jatkan matkaa runojeni kanssa. Kirjoitan puhtaaksi kaiken, kirjoitan lisää, muokkaan tekstiä. Tämä matka oli itselleni opetus siitä, että mitä omien rajojensa tunteminen tarkoittaa, niin fyysisellä kuin henkiselläkin tasolla. Matka pudotti minut omiin nahkoihini, riisui turhia luuloja ja huolia. Se hajotti palasiksi ja kokosi uudestaan. Kuvittelin, että polkeminen olisi ollut matkan haastavin työ, mutta kirjoittaminen ja havaintojen tekeminen itsestään ja ympäristöstään ja itsestä suhteessa ympäristöön, oli paljon raskaampaa kuin kuvittelin.
Matkaa voi tehdä niin, että sulkee silmänsä siltä mitä asiat tarkoittavat. Voi kulkea niin, ettei kiinnitä huomiota ympäristöönsä. Tai siten, että kiinnittää huomiota vain asioihin, jotka näyttävät sitä kaipaavan. Silloin voi edetä nopeasti, kevyesti. Mutta silloin mikään ei voi muuttua. Silloin ei anna itselleen mahdollisuutta vaikuttua. Ei anna tilanteelle mahdollisuutta liikuttaa ajatusta.
Olen kuvitellut, että ihmisen pitäisi olla jonkinlainen. Että hän itse tekee itsensä. Ja niin tekeekin, vaan ei niin konkreettisella tavalla kuin olen kuvitellut. Ihminen on osa luontoa ja vaikka kuinka pyristelemme vastaan ja koetamme jatkuvasti loogistaa kaiken toimintamme, emme ole koneita. Jokainen tilanne on uusi, ennen kokematon. Vertaamme käsillä olevaa tilannetta aiempiin kokemuksiimme ja teemme osittain tiedostamattomia valintoja kuinka suhtautua tälläkertaa. Jos yritämme pysyä logiikassa, saatamme tehdä väärin omaa itseämme kohtaan, sillä logiikka kumpuaa aiemmasta kokemuksesta eikä anna tilaa tässä ja nyt vallitsevalle olotilalle. Tuntemattoman pelko helpottuu, kun etsimme logiikkaa. Mutta miksi pelätä tuntematonta? Elämä ei ole pelkkää onnea ja iloa, vaan siihen kuuluu peruuttamattomasti myös tuska ja häpeä, miksi siis pelätä niitä etukäteen.
Olemalla rehellinen itselleen ja ympäristölleen tekee harvoin väärin. Totuus voi satuttaa, mutta vain hetkellisesti. Valheessa eläminen on jatkuvaa ristiriitaa. Matkalla havaitsin, että minun pitää olla onnellinen kun tuntuu siltä, eikä ajatella että se olisi joltakulta muulta pois. Minun pitää olla surullinen, kun tuntuu siltä, eikä pelätä tuskaa ja sysätä sitä pois. Hyväksymällä vallitsevan tilanteen teen valinnan antaa itseni muuttua ja kasvaa. Minun vastuullani on olla rehellinen itselleni ja tilanteelleni, en ole vastuussa siitä miten muut näkevät tilanteeni. Toteamalla, että nyt on näin, voin helpottaa toisten kykyä ymmärtää ja kaikki mitä siitä seuraa on jo seuraavaa hetkeä, jossa pitää taas antaa tilaa itselleen tuntea jotain muuta. Minä olen valintani, tekoni, en se miten muut ihmiset ne tulkitsevat. Muutun jokainen kerta kun teen valinnan, mutta logiikkaa siinä ei ole, on vain tapahtumia ja seurauksia. Ulkopuolinen saattaa nähdä loogisia kaaria toiminnassani, mutta minä en voi vaikuttaa heidän tulkintaansa, onhan se jokaiselle omansa.
Jos joku nyt kysyisi, että jos olisit tiennyt millainen matkasta tulee, olisitko tehnyt sen, sanoisin että en. Mutta niin sanoisin monesta muustakin asiasta. Asioita pitää kokeilla ja tehdä, jotta tuntee itsensä paremmin ollakseen rehellinen. Itsetutkiskelua on hyvä harrastaa, mutta liika on liikaa. Menee pasmat sekaisin, jos yrittää löytää jonkinlaisen totuuden kolmessa viikossa. Matka ei lopu siihen, että tulee perille.
